Humankind evolved as part of the natural order that embraces all life. As a species, we have managed to survive with the aid of both biological and cultural mechanism, but biology and culture are not two different entities; rather, they are two diferent facets of the same adaptive system.
Pi-Sunyer Salzmann: Humanity And Culture – An Introduction to Anthropology. Sivu 18.
Suosittelen ym. kirjaa kaikille ihmisistä kiinnostuneille.
Tänään Jyväskylään taajamajunalla. Kaikkihan me tiedämme kuinka luotettavia VR:n palvelut ovat nykyään. Tämä luotettavuus syö jo suomen sanontojenkin kelvollisuutta. Ajassa kuin asemankello, sanottiin ennen vanhaan. Nyt Keuruun rautatieaseman (wikipedia) kello on pysähtynyt osoittamaan viittä yli yhtä. Tämän kellon mukaan yksikään juna ei ole Keuruulla aikataulussa. Keuruun asemalla on toinenkin mielenkiintoinen uutuus: Saapuvat ja lähtevät junat kuulutetaan nykyään suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi huolimatta siitä, että ne olisivatkin aikataulussa. Pitkään kuulutuksia tuli vain jos junat olivat myöhässä.
Tulin tässä miettineeksi, että Keuruulla voisi olla kätevää, jos linja-autoasema siirrettäisiin rautatieasemalle, tiloja olisi jo tarpeeksi ja yhteydet harvoille junille olisivat kätevät. Tästä seuraisi myös se, että nykyinen linja-autoasema voitaisiin tuhota palasiksi ja laittaa syntyneeseen tyhjään tilaan Keuruun uusi tori. Toinen vaihtoehto olisi tietysti käyttää nykyisen linja-autoaseman rakennusta hyväksi torilla sisämyyntipaikkoina. Mutta tämä ajatus ei tietenkään toteudu Keuruulla, koska ajatus on aivan liian käytännöllinen keuruulaisille ihmisille.
On muuten sangen ärsyttävää, kun ihmiset puhuvat kovaäänisesti julkisissa kulkuvälineissä. Minua ei haittaa, vaikka ihmiset puhuisivat puhelimiinsa, toisillensa tai vaikka itseksensä, kunhan tekevät sen huutamatta. Tänään yksi eläkeläinen puhui vaunuosaston toisessa päässä käytävän toisella puolella istuvalla matkustajalle ja minä yritin kuunnella MP3-soittimella Knallia ja Sateenvarjoa (wikipedia), mutta eihän se onnistunut, kun en kärsinyt pistää soitinta niin kovalla, ettei heidän huutamisensa olisi kuulunut läpi. Huoh. Missä ihmisten käytöstavat ovat?
Pakkaslumi leijailee maahan. Puheen sorina täyttää kahvilan. Tumman suklaan väriset sohvat hemmottelevat istujiaan.
Hän istuu pöydän toisella puolen. Oljen kultaiset hiukset tiukasti letitettynä. Siniveriset kasvot. Täydelliset ja virheettömät. Kaula, solisluut ja silmät.
Korkea lasi pöydällä Neidon edessä. Täynnä kahvin huumaa ja maidon äidillistä pehmeyttä. Eliksiiri hänen vartalollensa.
Kahvin tuoksu täyttää tajunnan hänen kanssaan. Kiedon käteni mukini ympärille ja tunnen kuinka kahvi polttaa posliinin lävitse. Henkäisen syvään tuota maagista hetkeä.
Nostan kahvin huulilleni. Hengitän hitaasti sen aromia sisääni. Hän maistaa kahviaan. Minä viivyttelen, kunnes annan kuuman nesteen virrata huulieni raosta sisääni. Värähdän. Nielaisen. Sisintäni polttavat alkukantaiset voimat.
Huokaan syvään ja katselen häntä. Tunnen kuinka kahvi virtaa sisälläni. Kuinka kuinka kofeiini tunkeutuu kroppani jokaiseen soluun. Juon lisää.
Maaginen tunne saa minut valtaansa. Hänen kuvansa tallentuu verkkokalvoilleni. Suljen silmäni ja juon lisää kuunnellen enkelin suloista ääntä. Taivaista seitsemäs.
Huokaan syvään ja lasken mukin pöydälle. Olen kevyt kuin höyhen ja minun on hyvä olla. Katselen. Kuuntelen. Ajattelen ja aistin. Hän kohottaa lasinsa huulilleen. Itse täydellisyys.
Helsingin keskustassa on paljon vaarallisen kauniita taloja, joita ihaillessa voi kävellä harhaan ja nähdä lisää kauniita taloja kunnes ei enää tiedä missä on tai kävellä auton alle ja kuolla hymyssä suin. Onneksi kumpikaan näistä ei tapahtunut minulle, mutta näin olisi voinut käydä eikä se välttämättä olisi niin hirveän paha juttu ollutkaan. Vanhojen ja kauniiden talojen loistoa toisaalta korostavat, mutta toisaalta myös masentavasti häiritsevät, uudet lasiset hirvitykset ja pahvilaatikkoarkkitehtuuri – Sanomatalo, joka todellakin näyttää kuin sen rakentaminen olisi jäänyt lakon takia tauolle, saa Postitalon näyttämään aika kauniilta.
Sain Pirkolta sisäpiirin kierroksen keskustassa sijaitseviin yliopiston rakennuksiin ja niissä vallitsevaan yliopistomaailmaan. Täytyy sanoa, että olen hieman kateellinen Helsingin yliopiston juhlavista puitteista, kun meillä täällä Jyväskylässä on Villa Ranaa ja muutamia Kiseleffin rakennuksia lukuunottamatta aika tylsät puitteet. Ehkä olisi pitänyt sittenkin valita Helsingin yliopisto ihan vain miljöön vuoksi.
Jonkinlainen kävelykulttuuriero valitsee Helsingin ja Jyväskylän välillä. Osaan kävellä Jyväskylässä jouhevasti ruuhkassakin, mutta Helsingissä käveleminen edellytti jatkuvasti puikkelehtimista ihmisten väleistä ja jos sattui kävelemään hitaampaa aina joku töni jostain päin. Miten Helsingissä kävellään oikein? Järjestetäänkö siihen kursseja muualta tuleville uusille asukkaille? Ulkopaikkakuntalaisuuteni näkyi kuulemma kauas, kun kaveriani odotellessa kävelin edestakaisin rauhallista tahtia rautatieaseman pääovien edustalla – helsinkiläiset eivät kuulemma kävele edes lämpimikseen jos odottavat jotakuta ja muutoinkaan eivät rauhallisesti. Miksiköhän Helsingissä on harrastettu liukaspintaisia katukiveyksiä, joissa saa talvella liukastella minkä kerkiää – tästä tulen aina muistamaan Helsingin. Hmmm. Helsinki ei ehkä ole minun kaupunkini.
Kansalliskirjasto on aivan uskomattoman kaunis ja vaikuttava paikka. Se on kuin sivistykselle pyhitetty tuomiokirkko ja niinhän se oikeastaan onkin. Upea paikka. Suurkirkko on pienoinen yllätys. Ulkoa ja etenkin kauempaa katsottaessa se näyttää suurelta, mutta sisälle mentyä se onkin aika pieni. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että suurkirkossa saarnaaja rinnastetaan samanarvoiseksi uskonpuhdistajien Luther ja Agricola kanssa sekä Philipp Melanchton näiden kaikkien kanssa. Joku on nyysinyt Melanchtonin nimestä pisteen, jolla etunimi on lyhennetty.
Olen aina pitänyt museoita mielyttävinä tapaamispaikkoina erityisesti ensitapaamisilla ja tällä kertaa Helsingin yliopiston Luonnontieteellinen museo sai todistaa minun tapaamistani Tanjan kanssa. Erittäin mielenkiintoinen näyttely ja erittäin mielenkiintoinen miljöökin sille. Kaikki ne luurangot ja erityisesti ihmisen suvun pääkallot. Minua hieman harmittaa, että minä tiedä noista luista ja niiden omistajista läheskään niin paljoa kuin haluaisin, mutta ihmisen pääkoppaan mahtuu vain tietty määrä tietoa kerrallaan ja sen kallon tilavuushan on vissiinkin hieman pienentynyt jo. Täytyy sanoa, että Turun biologinen museo ei ole mitään verrattuna tähän. Luonnontieteellisen museon aulassa vaikuttavaan norsuun liittyy HelsinginSanomien Karlsson pilakuva.
Museoiden lisäksi vierailukohteiksi tapaamisilla näyttävät yllättävän hyvin sopivan myös kirjakaupat. Pariksi tunniksi venähtäneen kahvittelun jälkeen – ja kyllä, jotain historiallista tapahtui, sillä minä en jaksanut juoda kokonaan toista Waynesin isoa kupillista mustaa kahvia – nimittäin Nooran kanssa vietimme aikaa Suomalaisessa keskustellen kirjoista ja arvaillen kuinka pian ne tulevat alennusmyyntiin. Suomalaisessa on myös mielenkiintoisia omituisuuksia, kuten esimerkiksi Simpsonit-sarjakuvien sijoittaminen manga-hyllyyn. Suomalaista sarjakuva-alaa näyttäisivät hallitsevan tällä hetkellä Ilkka Heikkilän B. Virtanen ja Juba Tuomolan Viivi ja Wagner. Miltähän Alexander Stubista mahtaa tuntua, kun sen signeerauksin varustettua ensimmäisen ministerivuoden muistelmateosta Ei, herra ministeri aletaan piakkoin myydä alennuksella löytöjä-hyllyssä.
Kerjäläiset näyttävät kotiutuneen varsin hyvin Helsingin katukuvaan, mutta ei niitä sentään kovin montaa näkynyt. Muutamat istuskelemassa kadulla. Nooraa odotellessani seurasin yhtä, joka pisti kädessään pitelemästä pahvimukista kolikoita taskuunsa sitä mukaa kun niitä hänelle annettiin, jottei hänen mukinsa olisi näyttänyt liian täydeltä – eihän kukaan halua antaa kerjäläiselle, jonka kuppi on jo valmiiksi täysi. Kadulla istuvien kerjäläisten lisäksi oli pari aktiivisempaa romani-kerjäläistä, jotka tulivat pyytämään minulta rahaa, toinen Rautatieasemalla ja toinen Kampissa – en tietenkään antanut.
Kaikki ei Helsingissäkään mennyt ihan niinhyvin kuin olisi toivonut. Minun piti suunnitelmieni mukaan tavata kaikenkaikkiaan neljä ihmistä, mutta Rääpy on yhtä luotettava kuin Pendolino talvella, joten häntä en sitten tavannutkaan odottamisesta huolimatta. Olisi voinut edes ilmoittaa jos ei halua sittenkään tavata minua, mutta kun ei. Kun neiti Pendolinosta ei seitsemänjälkeenkään ollut mitään kuulunut menin Kamppiin odottamaan Jyväskylään lähtevää pikavuoroa ja tapoin aikaa netissä – mikseikähän Kampin nettiautomaateista ei voi ostaa tuntia lyhyempää aikaa – ja arvatkaapa vain kuka löytyikään netistä. Tämä nti Pendolino olikin mennyt nukkumaan eikä ollut ajatellut ilmoittaa minulle. Noh, olisihan se pitänyt oikeastaan arvata, koska Rääpy ei ole koskaan ennenkään pystynyt noudattamaan mitään sovittuja asioita, mutta jotenkin minä nyt toivoin, että se olisi tehnyt poikkeuksen näin toiselta puolen Suomea matkustavan tapauksessa. Noh, eipähän sen tarvitse toistamiseenkaan edes yrittää vaivautua minun vuokseni.
Joka tapauksessa olen Helsingissä käyntiini varsin tyytyväinen ja haluan tavata kaikki uudestaan vielä tänä vuonna. Kenties sitten kun lumet ovat sulaneet ja kesä on saapunut Suomen pääkaupungin kaduille. Matkustamista inhoavaksi ihmiseksi matkustan aika paljon, kuten Päivi asian kerran ilmaisi.
Aamulehti kertoo (linkki juttuun), että Urheilukoulusta on potkittu pihalle neljä urheilijalupausta palvelusaikaisen alkoholinkäytön seurauksena. Lehden mukaan Urheilukoulusta erottaminen on harvinaista, mutta jotenkin minä veikkaan, ettei näiden isänmaantoivojen juopottelu ole kovin harvinaista kuitenkaan – nytkin kymmenestä vain neljä erotettiin. Minusta on hieman ristiriitaista, että urheilijoiden, joiden pitäisi olla aina mahdollisimman hyvässä kunnossa, joukossa päihteitä ja tupakkaa käytetään niin yleisesti ja kaikenlisäksi vielä tämä maantapa hyväksytään. Miksi urheilukoulu, joka on erityinen ja etuoikeutettu palveluspaikka, suvaitsee lainkaan alkoholin käyttöä varusmiestensä keskuudessa, sillä muustakaan ei voi olla kyse, kun vain pahimmat erotettiin.
Tämän postauksen ensisijainen tarkoitus on testata Facebookissa toimivaa RSS Graffiti-sovellusta, jolla käyttäjä voi jakaa automaattisesti useita RSS-syötteitään. Alustavasti olen liittänyt RSS Graffitiin vain Reunahuomautuksen ja Googlen Readerin jaetut otsikot, mutta ehkä myöhemmin liitän myös muita syötteitä, mikäli tämä palvelee hyvin. Ainakin Suomen TietoToimisto (STT) käyttää tätä sovellusta Facebookissa STT Info-palvelussa, joten ainakin siinä mielessä tämä vaikuttaa lupaavalta.
Ohjaaja Neil Hardwick YLE:n AamuTV:ssä:
- Netti on semmoinen Kaisaniemen puisto, jossa maleksii kaikenlaisia häriintyneitä ja sekakäyttäjiä. Ne kirjoittavat mitä kirjoittavat. Suoraan sanottuna en suostu ottamaan sitä kauhean vakavasti.
Linkki YLE Uutisten juttuun haastettelusta.
Ei voi olla kuin samaa mieltä herra Hardwickin kanssa, mutta nämä häiriintyteen kirjoittajathan ovat valitettavasti niitä, jotka saavat eniten julkisuutta, jos kirjoituksia aletaan tutkia enemmän.
Vast’ikään on kännyköiden käyttö ajonaikana kielletty kuskeilta, koska se häiritsee ajamiseen keskittymistä. Tietoviikko kertoo, että valmistajat ovat sijoittamassa nyt autojen kojelautoihin tietokoneiden monitoreja, joista kuljettaja voi katsella videoita, nettisivuja ja karttoja kätevästi ajonaikana (linkki uutiseen). Jos kännykkä häiritsee ajamista, niin miten sitten elokuvan tuijottamisen tai vaikka nettisurffailun laita on? Tuleeko tulevaisuudessa missikisojen bikinikierrosten aikaan suuria kolarisumia kaupunkien keskustoissa ja moottoriteillä?
Olenkohan ainoa, josta tuntuu, että Pertti Jarlan vuoden 2009 viimeinen Fingerpori rinnastaa juutalaiset ja siat? Katsokaa itse http://www.hs.fi/fingerpori/1135251792170. En osaa sanoa kuinka herkkähipiäisiä Suomen juutalaiset ovat, mutta minusta tämä rinnastus on jo hieman mauton.
Julkinen väkivalta on ongelma meidän yhteiskunnassamme. Väkivaltaa ja väkivallan välineitä sekä niiden symboleita on totuttu palvomaan jonkinlaisina maskuliinisen itsemääräämisoikeuden symboleina, joihin kohdistuvia rajoituksia ja keskusteluja on tavattu pitää julkisina kastraatioina. Tämä asenne yhdistettynä viimeaikoina yleistyneeseen käytäntöön ulkoistaa vastuu viranomaisille johtaa väistämättä ongelmiin, koska yksityisyydensuojaan vedoten emme ole valmiita antamaan viranomaisille riittäviä valvontaoikeuksia. Mikä sitten olisi ratkaisu? Jos jatkamme vastuun ulkoistamista edelleen, on meidän pakko luopua rakkaasta yksityisyydensuojastamme pala palalta, kunnes siitä ei ole enää edes rippeitä jäljillä. Mutta haluammeko me sitä ja pääsemmekö me sittenkään turvalliseen yhteiskuntaan?
Todellinen ratkaisu julkisen väkivallan ongelmaan – samalla aika pitkälle myös yksityisen väkivallan ongelmaan – on asenteiden muutos. Tämän yhteiskunnan ihmisten tulee ottaa itse omista niskoistaan kiinni ja ryhdistäytyä. Suoraselkäisyys on ainoa keino. Aselait ja muut rajoitukset eivät hyödytä mitään, jos kansa niistä vähät välittää. Ihmisten ja median tulee luopua väkivallan ja rikollisuuden ihannoimisesta ja hyväksymisestä. Väkivalta tulee yksikäsitteisesti tuomita eikä sillä pidä mässäillä siihen tapaan kuin esimerkiksi Matti Nykäsen tapauksissa on mässäilty viimeaikoina.
Voisinkohan minä vielä jonain päivänä nähdä sen Suomen, jonka asukkaat kansallisuuteen katsomatta, ovat hylänneet vanhat barbaariset ja syvistymättömät tapansa ja luopuneet yhteiskuntaa mädättävän rikollisuuden suosimisesta ja palvomisesta. Jostain syystä, minä en usko.
Realistisesti ajatellen. Meidän on varmasti totuttava metallinpaljastimiin ostoskeskuksissa ja vartioiden kansoittamiin hyllynväleihin. Kustannukset nousevat ja kansa maksaa tyytyväisenä näennäisestä turvallisuudesta, sillä vartioidenkaan silmät eivät näe joka paikkaan.
Missähän päin Suomea seuraava ampumavälikohtaus tapahtuu? Olen melko varma, että se tapahtuu vielä ensi vuoden aikana.
Google Reader Jaot
Riku Korvenpää
