Maarit Verronen: Luolavuodet

Erittäin nopealukuinen, helppotajuinen ja varsin lukijaystävälliseksi kirjoitettu lyhyt (141 sivua) romaani. Kirja kertoo erään keskinkertaisen matematiikanopiskelijan tarinan matematiikan vaihtamisesta luoliin; kuinka hän tutkii ja pohtii omaa historiaansa ja siteitään sekä lyhyen että pitkän aivälin puitteissa. Hän on sukutaustaltaan albanialainen aatelinen, mutta toisaalta myös sukua omalle tutkimuksellensa. Tämä ei suoranaisesti käy ilmi kirjasta, mutta päähenkilön ja hänen serkkunsa nimet viittavaat Albaniaan.

Muutamat kohdat kirjassa olivat erityisen silmiinpistäviä, kuten esimerkiksi sivulta 43 löytyvä kohta ilkeilystä. Tavallisestihan jännäreissä hyökätään erityisesti auktoriteetteja vastaan, mutta oikeastaan tämä kirjahan ei ole romaani sanan perinteisessä mielessä.

S. 43: Minulle on aina sanottu, että tappelua ja ilkeilyä ei saa aloittaa, mutta takaisin saa ja pitää lyödä ja sanoa. Poikkeuksena on vain tilanne, jolloin vastassa on jokin auktoriteetti.

Kirjan päähenkilöön on minun varsin helppo samaistua, vaikka hän onkin nainen. Pienet yksityiskohdat päähenkilön ajatuksissa ja luonteessa tekevät hänestä helpon kohteen. Erityisen lähelle minua tulee hänen toteamuksensa toiveista; tuo voisi olla minun sanojani.

S. 44: Muiden toiveet ensin, omien toteuttamista voi aina lykätä, jokin kuiskuttaa minulle kaukaa.

Romaani ei sisällä suuria taikka kuolemattomia ajatuksia, mutta monia pieniä mielenkiintoisia ja ihastuttavia ilmauksia kuitenkin.

• S. 13:”Voi kauhea sinullahan on täällä vielä kaikki kesken” — Triviaali huomio ja tarpeetonta kauhistelua.

• S. 17: Luolat ovat täynnä pieniä ikuisuuksia.

• S. 31: Mutta jos kieltäydyn, Vera vaatii perusteluita, joita hän sitten ei kuitenkaan kuuntele, ja keskustelu päättyy hänen hysteeriseen purkaukseensa: minunko kotini ei sinulle kelpaa.

• S. 42: Tämän pitäisi olla itsestään selvää. Museo voi olla muutakin kuin vanhojen luiden ja kivien säilyttämispaikka ja koululaisten puuhamaa.

• S. 49: Kauan sitten minut opetettiin inhoamaan kevättä. Sanottiin, että siitä iloitsevat vain talvella syntyneet tyhmät eläimet.

Kirjan loppu on minusta aivan liian suorasukainen ja toisaalta myöskin epätodellinen. Voisinpa sanoa, että romaanin loppu kuulostaa väkinäiseltä ja deus ex machina-ratkaisulta, jossa kaikille on pakko käydä paremmin kuin hyvin. Kirjan loppu on aivan liian sokerinen ollakseen todellinen. Kaikille hyviksille käy paremmin kuin loistavasti ja kaikki pahat saavat tuomionsa. Liian suorasukaista minun makuuni, mutta se ei kuitenkaan kovin pahasti lukunautintoa romuta; jälkimakua vain.