Lueskelin tänään lukion äidinkielen oppimateriaalia, kun tarkoitukseni on virkistää mieltäni kirjallisuus- ja tekstianalyyseistä; kirjallisuus kunnolla analysoituna on huomattavasti nautittavampaa kuin puoli huolimattomasti luettuna.
WSOY:n Äidinkielen kurssivihko 5:ssä (vuodelta 1992) on sivulla 16 otsikkona “Ruotsia suomeksi?” ja se sai minut suistumaan tekstianalyysin puolelta kielenhuollon puolelle. Alueelle, jolla vallitsevia periaatteita minä en kaikessa pysty ymmärtämään enkä edes halua noudattaa, koska niissä on niin monta täysin mielivaltaista (ehkä joskus ennen perusteltua) määräystä.
Ruotsia suomeksi -luvun ensimmäinen kappale alkaa: “Ruotsin tai englannin mallin mukaisia sanoja ja rakenteita ei ole syytä suosia silloin, kun niiden tilalle olisi tarjolla täsmällisempi ja tyylikkäämpi suomenkielinen vastine.” Niinpä niin. Tällainen ohje ei ainakaan ole mitenkään sitova, sillä kukapa muu kuin kirjoittaja itse olisi kykeneväinen sanomaa onko niin sanotusti suomen oikeaoppisen rakenteen mukainen ilmaisu riittävän täsmällinen ja konnotaatioltaan oikea. Entäpä sitten tyylikkyys? Ilmaisun tyylikkyys on riippuvainen vain ja ainoastaan kokijasta itsestään; se mikä Sinusta on tyylikästä saattaa minusta olla mauttomuuden huippu ja toisin päin.
Komparatiivista samainen vihkonen valistaa seuraavasti: “Komparatiivia ei suositella käytettäväksi, jos ei ole kysymys vertailusta. Siksi ei tule kirjoittaa ‘Toton konsertti oli minulle ensimmäinen suurempi musiikkitapahtuma’ vaan — – ensimmäinen suuri musiikkitapahtuma”. Mutta onko tämäkään nyt ihan näin? Näiden konnotaatiothan eivät ole läheskään identtiset. Ilmaus ‘’suurempi musiikkitapahtuma” ei välttämättä tarkoita, että kyseessä olisi suuri musiikki tapahtuma, vaan tapahtuma voi olla vähän suurempi kuin edelliset, mutta ei kuitenkaan niin suuri, että sitä kehtaisi sanoa suureksi tapahtumaksi.
Kurssivihko antaa ”hyviä” esimerkkisuosituksia erilaisten svetisististen adjektiivien sijasta käytettäväksi. Näissä adjektiiveissa on naurussa pitelemistä :D (olen valinnut tähän listaan vain niitä pahimpia).
- monisaarinen, saarekas (ilmeisesti saaririkkaan sijasta)
- muistokas, muistoisa (muistorikkaan sijasta)
- vähäravinteinen (ravinneköyhän sijasta)
- vähätapahtumainen (tapahtumaköyhän sijasta)
- vähävirikkeinen (virikeköyhän sijasta)
- jalkoja hellivä, jalkoja rasittamaton (jalkaystävällisen sijasta)
- saastuttamaton, ympäristöä/vesistöä säästävä (ympäristöystävällisen sijasta)
On aika uskomatonta, että joku käyttäisi normaalissa arkitekstissä saarekas ja vähävirikkeinen tyylisiä ilmauksia. Saarekas ensinnäkin kuulostaa ihan yhtä pahalta kuin saaririkas ja vähävirikkeinen taas sisältää negativiisen etuliitteen. Minulle ainakin on opetettu aikoinaan, ettei negatiivisiä etuosia tulisi käyttää, jos ne voidaan korvata lisäämällä jotain sanan loppuun tai käyttämällä täysin uutta sanaa (esim. epästabiili -> labiili).
Mitä ympäristöystävällinen sanaan tulee, niin minusta se on varsin mainio suomen sana, vaikka onkin esikuvaltaan ruotsalainen (?). Ystävälliseen päättyvät sanat ovat huomattavasti tunteisiin vetoavampia kuin muut vastineensa (vrt. ympäristöystävälllinen – saastuttamaton) ja arkisessa viestinnässä täsmällisyydeltäänkin aivan riittäviä. Muistammehan, ettei sanojen yhteenkirjoittaminen välttämättä merkitse niiden alkuperäisten merkitysten yhdistymistä muuttumattomina.
Kuka on lopulta oikea sanomaan milloin kieli on riittävän puhdasta ja oikeaoppista ollakseen oikeaa suomea? A.E. Setälän mukaan kieli on silloin hyvä, kun se on selkeää ja ymmärrettävää. Setälänkään määritelmä ei ole kuitenkaan käytännöllinen saatika absoluuttinen. Kuitenkin se on riittävä, jos tulkitaan vapaasti. Kielen tärkein tehtävä on välittää sekä sisällöllistä että kulttuurillista dataa eteenpäin. Kulttuurillisella datalla tässä tarkoitan erilaisia murteellisia ja slangi ilmaisuja ja rakenteita. Tämä on mahdollista vain, jos kieltä ei tarpeettomasti kahlita johonkin kansallisidentiteettiin liittyvään puristiseen unelmaan eli harhakuvitelmaan. Niin kauan kuin suomalaiset eivät puhu mitään muuta kieltä he puhuvat suomea, vaikka se ei aina muistuttaisikaan sitä suomea, jota puhujien esi-isät ovat puhuneet. Suomi ei ole kuollut kieli.
Ja olen aivan varma siitä, että omata-verbi on suomea. On monia asiayhteyksiä, joissa ns. omata-lauserakenne on sujuvampi kuin muut omistusrakenteet huolimatta joidenkin persoonien havaitsemasta turhasta raskaudesta. Kaikkia sanoja tulee osata käyttää ja siksi omata ei ole yhtään sen huonompi sana kuin muutkaan. Ja sehän löytyy vielä Kielitoimiston sanakirjastakin!
Vielä viimeiseksi minun on kommentoitava ns. köhä-tautia, josta muutama vuosi sitten oli Suur-Keuruun yleisönosastolla kirjoittelua (kaikkea minäkin muistan). Kirjoittaja valitteli, että nykyään kirjoitetussa tekstissä esiintyy köhä- tai koha-päätteisiä sanoja. Kirjoittajalle oli kansakoulussa opettaja takonut päähän, etteivät suomalaiset sanat pääty köhään, koska pelkkä kö-pääte ajaa aivan saman asian. Minusta köhä- ja kö-päätteisien sanojen konnotaatioissa on niin merkittävä ero, että molemmat sanat ovat ilmiselvästi tarpeelliset suomessa. Esimerkiksi kysymykset ”Ehdinkö junalle?” ja ”Ehdinköhän junalle?” eroavat toisistaan selkeästi; ensinmainittu on pelkkä kysymys ja viimeksi mainuttu on pohtiva kysymys.
Olen väsynyt ajattelija, pessimisti, valikoiva misantrooppi, humanistinen luonnontieteilijä, joka etsii vastauksia kysymyksiin katselemalla ympärilleen kaaoksen keskellä. Silmälasini ovat aina harmaiksi noetut.
