Julkinen väkivalta on ongelma meidän yhteiskunnassamme. Väkivaltaa ja väkivallan välineitä sekä niiden symboleita on totuttu palvomaan jonkinlaisina maskuliinisen itsemääräämisoikeuden symboleina, joihin kohdistuvia rajoituksia ja keskusteluja on tavattu pitää julkisina kastraatioina. Tämä asenne yhdistettynä viimeaikoina yleistyneeseen käytäntöön ulkoistaa vastuu viranomaisille johtaa väistämättä ongelmiin, koska yksityisyydensuojaan vedoten emme ole valmiita antamaan viranomaisille riittäviä valvontaoikeuksia. Mikä sitten olisi ratkaisu? Jos jatkamme vastuun ulkoistamista edelleen, on meidän pakko luopua rakkaasta yksityisyydensuojastamme pala palalta, kunnes siitä ei ole enää edes rippeitä jäljillä. Mutta haluammeko me sitä ja pääsemmekö me sittenkään turvalliseen yhteiskuntaan?
Todellinen ratkaisu julkisen väkivallan ongelmaan – samalla aika pitkälle myös yksityisen väkivallan ongelmaan – on asenteiden muutos. Tämän yhteiskunnan ihmisten tulee ottaa itse omista niskoistaan kiinni ja ryhdistäytyä. Suoraselkäisyys on ainoa keino. Aselait ja muut rajoitukset eivät hyödytä mitään, jos kansa niistä vähät välittää. Ihmisten ja median tulee luopua väkivallan ja rikollisuuden ihannoimisesta ja hyväksymisestä. Väkivalta tulee yksikäsitteisesti tuomita eikä sillä pidä mässäillä siihen tapaan kuin esimerkiksi Matti Nykäsen tapauksissa on mässäilty viimeaikoina.
Voisinkohan minä vielä jonain päivänä nähdä sen Suomen, jonka asukkaat kansallisuuteen katsomatta, ovat hylänneet vanhat barbaariset ja syvistymättömät tapansa ja luopuneet yhteiskuntaa mädättävän rikollisuuden suosimisesta ja palvomisesta. Jostain syystä, minä en usko.
Realistisesti ajatellen. Meidän on varmasti totuttava metallinpaljastimiin ostoskeskuksissa ja vartioiden kansoittamiin hyllynväleihin. Kustannukset nousevat ja kansa maksaa tyytyväisenä näennäisestä turvallisuudesta, sillä vartioidenkaan silmät eivät näe joka paikkaan.
Missähän päin Suomea seuraava ampumavälikohtaus tapahtuu? Olen melko varma, että se tapahtuu vielä ensi vuoden aikana.
